19.5.1993

Kanne Joensuun raastuvanoikeudessa

A on kuntainliitolle tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että kuntainliiton henkilöstösihteeri oli 23.4.1982 tekemällään päätöksellä myöntänyt hänelle toisen palvelulisän 1.5.1982 lukien, vaikka se olisi pitänyt myöntää 1.3.1982 lukien, ja 27.3.1985 tekemällään päätöksellä kolmannen palvelulisän 1.4.1985 lukien, vaikka se olisi pitänyt myöntää 1.8.1984 lukien.

A:n vaatimuksesta viimeksi mainittua palvelulisäpäätöstä oli oikaistu kuntainliiton talouspäällikön 30.11.1988 tekemällä päätöksellä siten, että kolmas palvelulisä oli myönnetty 1.1.1985 lukien. Muilta osin A:n tekemä oikaisuvaatimus oli hylätty vanhentuneena.

Virheellisten päätösten johdosta A:lta oli jäänyt saamatta toinen palvelulisä maalis- ja huhtikuulta 1982 sekä kolmas palvelulisä elo-joulukuulta 1984. Yhteensä A:lta oli jäänyt saamatta palkkaa noin 2 000 markkaa bruttona. Kuntainliitto oli vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla velvollinen korvaamaan henkilöstösihteerin työssään virheellään A:lle aiheuttaman vahingon.

Sen vuoksi A on vaatinut, että kuntainliitto velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 2 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.1.1985 lukien ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Vastaus

Kuntainliitto on kiistänyt kanteen perusteiltaan ja vaatinut sen hylkäämistä sekä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Kuntainliitto on lausunut, että palvelulisän myöntämispäätös on julkisessa viranomaisessa mitä tyypillisintä ja tavanomaisinta julkisen vallan käyttöä. Päätöksen oli tehnyt julkisyhteisön, kuntainliiton, viranhaltija kuntainliiton liittovaltuuston vahvistaman virkasäännön ja johtosäännön perusteella hänelle määrättyjen virkatehtävien rajoissa. Hän oli soveltanut A:n oikeusasemaa muuttaen julkisoikeudellista palvelulisäsäännöstä, jota kuntainliiton oli omien säännöstensä ja kunnallisen virkaehtosopimuslain nojalla noudatettava. Julkisyhteisön julkisen vallan käyttö voi kohdistua paitsi ulkopuolisiin myös viranomaisessa itsessään toimiviin henkilöihin. Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin säännöstä ei voitu soveltaa tässä tapauksessa. A ei ollut valittanut laillisessa määräajassa edellä kerrotuista palvelulisäpäätöksistä. Vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n perusteella kuntainliitto ei ollut tämän vuoksi velvollinen suorittamaan korvausta A:lle.

Raastuvanoikeuden päätös 4.9.1990

A oli palvelulisäpäätösten tekemisen aikaan ollut kuntainliiton palveluksessa apuhoitajana. A:n ja kuntainliiton väliseen palvelussuhteeseen sovellettavat säännökset, myös palkkausta ja sen lisiä koskevat säännökset, olivat luonteeltaan julkisoikeudellisia. Tehdessään päätöstä palvelulisästä kuntainliiton viranhaltija oli soveltanut julkisoikeudellisia ikä- ja palvelulisäsäännöksiä. Kysymys oli siten ollut toiminnasta, jossa käytetään julkista valtaa.

Mainittuihin 23.4.1982 ja 27.3.1985 tehtyihin palvelulisäpäätöksiin oli annettu valitusosoitus. A ei ollut hakenut päätöksiin muutosta. Hän ei ollut myöskään esittänyt pätevää syytä, miksi hän ei ollut hakenut päätöksiin muutosta. Sen vuoksi hänellä ei ollut oikeutta saada kuntainliitolta korvausta vahingosta, jolta hän hakemalla muutosta palvelulisäpäätöksiin olisi voinut välttyä.

Raastuvanoikeus on hylännyt kanteen. A on velvoitettu korvaamaan kuntainliiton oikeudenkäyntikulut 2 000 markalla.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 10.9.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen varaan.

Perustelut

Kanteessaan A on vaatinut Pohjois-Karjalan sairaanhoitopiirin kuntainliitolta vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n nojalla korvausta, koska kuntainliiton henkilöstösihteeri oli kuntainliiton puolesta antamillaan virheellisillä palvelulisäpäätöksillä aiheuttanut A:lle 2 000 markan palvelulisien menetyksen.

Henkilöstösihteeri on myöntänyt A:lle toisen ja kolmannen palvelulisän kanteessa mainituin tavoin liian myöhään ja siten virheellään työssä aiheuttanut, ettei A:lle ole maksettu 2 000 markan palvelulisiä. Tästä huolimatta A on kuitenkin virkasäännön mukaan säilyttänyt oikeutensa säädettyihin palvelulisiin. Oikeutensa niihin hän on menettänyt vasta kolmen vuoden kuluttua sen kalenterivuoden päättymisestä, jona palvelulisä olisi ollut maksettava. Tämä menetys ei ole johtunut henkilöstösihteerin virheestä, vaan virkasäännön vanhentumismääräyksestä. Näin ollen kuntainliitto ei ole velvollinen maksamaan A:lle vahingonkorvausta palvelulisien menetyksestä.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Nuorempi oikeussihteeri Hyvärinen: A on ollut kuntainliittoon julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa, jonka ehdot ovat määräytyneet kuntainliiton virkasäännön ja virkaehtosopimuksen perusteella. Kuntainliitto on työnantajana ollut velvollinen palkan ja sen lisien maksamiseen A:lle ja vastaa sopimussuhteita koskevien periaatteiden ja oikeussuhteen ehtojen mukaisesti velvoitteistaan ja niiden rikkomisesta. Palvelulisäpäätösten osalta ei ole kysymys julkisen vallan käyttämisestä eikä A:n vahingonkorvausvaatimus ottaen huomioon vahingonkorvauslain 1 luvun 1 § tule ratkaistavaksi sanotun lain nojalla.

Palvelussuhteen ehtojen ja palvelulisäpäätösten yhteydessä annettujen valitusosoitusten mukaan A:n olisi tullut hakea muutosta virheellisiin päätöksiin 14 päivän kuluessa päätösten tiedoksi saamisesta tai vaatia niiden oikaisemista kolmen vuoden kuluessa sen kalenterivuoden päättymisestä, jona asianomainen palkkaerä olisi ollut maksettava. Kun A ei ole palvelussuhteen ehtojen mukaisesti huomauttanut palvelulisien virheellisestä suorittamisesta, joka on perustunut laskuvirheeseen, ennen kuin 5.9.1988 päivätyssä kirjelmässä, hän on menettänyt oikeutensa saada vahingonkorvausta.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettane. A velvoitettaneen korvaamaan kuntainliiton vastauskulut Korkeimmassa oikeudessa 1 500 markalla.

Oikeusneuvos Tulokas: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

A velvoitetaan korvaamaan kuntainliiton vastauskulut Korkeimmassa oikeudessa 1 500 markalla.